Tri William L. Pierce

Tässä kuussa viimeiset Yhdistyneiden Kansakuntien "rauhanturvaajat" tulevat lähtemään Haitilta ja haitilaiset saavat taas kerran uuden mahdollisuuden yrittää hallita itseään. "Rauhanturvaajat" miehittivät Haitin 23 000 Yhdysvaltain sotilaan kera kolme vuotta sitten tavoitteenaan pakottaa kenraali Raoul Cedrasin hallitus eroamaan, jotta Clintonin suosikki, Jean-Bertrand Aristide, voitaisiin asettaa presidentiksi. Syy, joka amerikkalaisille annettiin Haitin asioihin puuttumisen perusteeksi, oli se, että kenraali Cedras oli "diktaattori" eikä hän kunnioittanut haitilaisten "ihmisoikeuksia". Herra Clintonin ystävän Aristiden taas sanottiin olevan "demokraatti" ja ihmisoikeuksien kunnioittaja.

Itse asiassa Aristide on marxilaiseksi ryhtynyt entinen pappi ja hänen käsityksensä ihmisoikeuksien kunnioittamisesta on kiihottaa tukijoukkojaan murhaamaan hänen poliittiset vastustajansa murtamalla ensin näiden kädet, laittamalla bensiinissä uitettu autonrengas näiden kaulojen ympärille ja polttamalla nämä sitten kuoliaiksi -- tapa, joka tunnetaan nimellä "kaulakorun pukeminen". No, se onkin suunnilleen samalla viivalla kuin maan tekeminen turvalliseksi demokratialle Yhdistyneiden Kansakuntien tapaan!

Haitilaiset eivät kuitenkaan välittäneet herra Clintonin marxilaisesta ystävästä Aristidesta paljoa sen enempää kuin kenraali Cedrasistakaan ja Aristide on jälleen poissa virastaan ja haitilaisten meinataan antaa taas kerran hoitaa itse asiansa. Tai ainakin melkein. Viisisataa Yhdysvaltain sotilasta tulee jäämään maahan tarkkailemaan tilannetta. He tulevat soittamaan lisäapua jos tarve "tehdä Haiti turvalliseksi demokratialle" nousee esiin uudelleen.

Clintonistat eivät leuhki kovin kovaan ääneen viimeisimmistä saavutuksistaan tuossa suunnassa, koska Haitin tilanne on lähes yhtä synkkä kuin se oli ennen kuin Yhdistyneet Kansakunnat työnsi nenänsä asioihin kolme vuotta sitten. Ainoa merkittävä muutos on se, että haitilaisten "venepakolaisten" tulva Floridan rannoille on hidastunut jonkin verran, mutta sen tulvan aiheuttikin ensisijaisesti kauppasaarto, jonka Yhdysvallat langetti Haitin päälle epäonnistuneessa yrityksessään pakottaa kenraali Cedras ulos, ja sitä seuranneesta vahingosta Haitin valmiiksi säälittävän heikolle taloudelle. Kun kauppasaarto poistettiin, monet haitilaiset päättivät jäädä kotiin ja ottaa osansa Clintonin hallinnon heille tarjoamista uusista herkuista.

Yhdysvaltain joukot rakensivat teitä, kouluja ja sairaaloita sekä pumppasivat muutamia miljardeja dollareita Haitin talouteen, mutta yhteenveto tämän vaivannäön tuloksista ei ole mieltä ylentävä. Port-au-Princen kadut löyhkäävät edelleen roskista ja ihmisjätteistä, poliittinen korruptio on yhtä pahaa kuin aina ennenkin ja väkivaltarikollisuus on kasvussa. Uudet tiet ja sairaalat, jotka Yhdysvallat rakensi, lähinnä vain lisäävät pinnallisen vaikutelman kehityksestä, jotta turismi voi alkaa jälleen tuottamaan hieman rahaa, mutta Haitin ja useimpien haitilaisten elämien perustilanne pysyy muuttumattomana.

Tällainen on tapahtunut Haitilla yhä uudelleen ja uudelleen. Näyttäisi siltä, että meidän olisi pitänyt oppia siitä jotain. 1700-luvulla Haiti, jota kutsuttiin silloin nimellä Saint-Domingue ja jota hallitsivat ranskalaiset, oli kaikkein vaurain siirtokunta Uudessa maailmassa. Sen uskomattoman hedelmällinen maa tuotti valtavan suuria satoja ja veti puoleensa tuhansia valkoisia ranskalaisia uudisasukkaita. Ikävä kyllä, mustia orjia tuotiin Afrikasta auttamaan töissä.

1700-luvun lopulla Ranskan vallankumouksen hulluus ja sen todellakin sekopäinen oppi rotujen tasa-arvosta tarttui moniin ranskalaisiin, mikä johti siihen, että mustia plantaasityöläisiä rohkaistiin kapinaan. Kun he ryhtyivät siihen, murhasivat he raa'asti joka ikisen siirtokunnan valkoisen miehen, naisen ja lapsen ja julistivat Haitin tasavallaksi. Se mikä oli aiemmin ollut Uuden maailman rikkain ja tuottavin osa, vajosi takaisin Afrikan tasoiseen rähjäisyyteen, kurjuuteen ja köyhyyteen. Ranskalaisten rakentamat tiet ja kaupungit raunioituivat. Afrikalle ominainen anarkian ja despotismin sekoitus otti ranskalaisen lain ja järjestyksen paikan.

Hieman yli vuosisata myöhemmin, vuonna 1915, erityisen kaoottisen ja verisen ajanjakson jälkeen, Yhdysvaltain merijalkaväki lähetettiin Haitille pakottamaan jonkin asteinen järjestys maahan. Syy heidän lähettämiseensä sinne oli amerikkalaisten yritysten etujen suojeleminen Haitilla, vaikka Presidentti Wilson kertoikin amerikkalaisille, että merijalkaväki lähetettiin "tuomaan Haitille demokratia". Merijalkaväki pysyi Haitilla 19 vuotta. He eivät pelkästään valvoneet hallinnollista vakautta siellä, vaan rakensivat myös kouluja ja sairaaloita, modernin puhelinverkon ja yli 1000 mailia päällystettyjä teitä mukaan lukien 210 siltaa. Yhdysvaltain hallitus koulutti haitilaisia opettajia ja lääkäreitä. Me todella annoimme haitilaisille perustan uuteen alkuun. Kuitenkin heti kun Yhdysvaltain joukot vetäytyivät vuonna 1934, haitilaiset palasivat omaan tapaansa hoitaa asioita, toisin sanoen välinpitämättömyyteen, korruptioon ja voodoohon. Kaikki mitä amerikkalaiset olivat heille rakentaneet palasi vähitellen takaisin viidakoksi.

Vuonna 1958 Yhdysvallat lähetti merijalkaväkensä jälleen Haitille, tällä kertaa tavoitteenaan jälleenrakentaa maan talous ja infrastruktuuri niin, ettei se lankeaisi kommunistisiin vaikutteisiin. Pönkitimme "Papa Doc" Duvalierin hallintoa, joka oli koulutettu lääkäriksi ensimmäisen Haitille tunkeutumisemme aikana, mutta joka harjoitti myös voodoota. Hän oli brutaali ja verinen diktaattori. Jälleen kerran käytimme satoja miljoonia dollareita jälleenrakentaaksemme sen minkä haitilaiset olivat romuttaneet ja koulutimme tuhansia heistä taitoihin, joita he tarvitsivat pitääkseen maansa toimivana. Mutta kun jälleen vetäydyimme, maa palasi välittömästi vanhoihin tapoihinsa: afrikkalaisiin tapoihinsa.

Ja vuonna 1994 yritimme samaa typeryyttä jälleen kerran, väittäen "palauttavamme demokratian" Haitille.

Miksi emme voi hyväksyä sitä yksinkertaista tosiasiaa, että on yhtä mahdotonta tehdä haitilaisista demokraatteja kuin opettaa heitä ylläpitämään teitään? Miksi emme voi ymmärtää, että haitilaiset ovat perustavanlaatuisesti erilaisia kuin me, että he ovat afrikkalaisia eivätkä eurooppalaisia kuten me; että he ovat neekereitä ja kun heidät jätetään selviämään omillaan, heidän täytyy tehdä asiat siten kuten neekerit ovat aina tehneet, välinpitämättömyydellä, korruptiolla ja voodoolla?

Minulla on edessäni kirja Haitista, jonka on kirjoittanut brittiläinen tutkija, Royal Geographic Societyn jäsen, pitkistä matkoistaan Haitilla tämän vuosisadan alussa. Kirjan kustansi Thomas Nelson and Sons, jolla oli toimistoja Lontoossa, Edinburghissa, Dublinissa ja New Yorkissa. Kirjoittaja on Hesketh Prichard ja kirjan nimi on Where Black Rules White: A Journey Across and About Hayti ("Missä mustat hallitsevat valkoisia: Matka pitkin ja poikin Haitia", suom. huom.). Prichard valitsi kirjan nimen siksi, että häntä kiinnosti erityisesti se seikka, että Haitia hallitsi kokonaan sen musta väestö, vapaana valkoisten siirtomaavallasta, joka oli läsnä lähes kaikkialla muualla ei-valkoisessa maailmassa tuohon aikaan. Ainoat valkoiset maassa olivat muutama sata liikemiestä ja heidän agenttinsa rannikkokaupungeissa. Haitin hallitus tai kansa eivät kohdelleet hyvin näitä valkoisia.

Prichard oli periaatteessa myötätuntoinen mustia kohtaan ja halusi nähdä kuinka he elivät kun heidät oli tutustutettu valkoisten toimesta sivilisaatioon mutta sitten jätetty tekemään täysin vapaasti juuri kuten haluavat, ilman valkoisten kontrollia. Hän kirjoittaa Haitista kirjansa ensimmäisessä luvussa: "Siellä maailman laki on kääntynyt päälaelleen ja musta mies hallitsee. Se on yksi niistä harvoista paikoista maan päällä, missä hänen värinsä nostaa neekerin jalustalle ja antaa hänelle etuoikeuksia. Täysiverinen afrikkalainen on korkeimmassa asemassa; jopa mulatit ja sekarotuiset ovat halveksittuja ja heidät on barbaarisesti kitketty pois ajan mittaan."

Yksi ensimmäisistä asioista, joita Prichard havaitsi Haitista, on kaikkialla vallitseva likaisuus. Hän ei tietenkään odottanut hygienian olevan Euroopan tasolla, mutta oli järkyttynyt siitä likaisuuden asteesta, jonka hän todella kohtasi, ei vain kylissä vaan jopa pääkaupunki Port-au-Princessa. Ja hän hämmästyi hienostuneisuuden ja eleganssin karikatyyreistä, jotka kukoistivat tämän saastan seassa. Esimerkiksi hän havaitsi, että jokainen vähänkään tärkeä haitilainen kantoi titteliä "kenraali" ja pukeutui hienoon kenraalin univormuun, joka oli koristeltu yltäpäältä kultaisilla koristenauhoilla ja kaikilla muilla hienouksilla. Kun hän kyseli Haitin -- jonka väestön koko oli tuohon aikaan alle kaksi miljoonaa -- asevoimista, hän sai tietää, että niiden palveluksessa oli 6 500 kenraalia, 7 000 muuta upseeria ja 6 500 sotamiestä.

Prichard muistelee keskusteluaan kolmen haitilaisen kenraalin kanssa eräänä iltana. Se on keskustelu, joka on melko surrealistista laatua, kuten moni muukin asia Haitilla. Yhdellä tasolla mustat kenraalit pystyvät osoittamaan jonkinlaista tietämystä sotilaallisista asioista, mutta toisella tasolla on selvää, ettei heillä ole mitään kosketusta todellisuuteen. Sitä muistuu mieleen klassinen stereotyyppi afrikkalaisesta kannibaalista, joka pukeutuu silinterihattuun ja lannevaatteeseen.

Prichardin kirja on täynnä kiehtovia anekdootteja ja yksityiskohtaisia kuvauksia hänen henkilökohtaisista kokemuksistaan monista haitilaisen elämän osista. Hän huomauttaa kansan hyväluontoisuudesta ja avosydämisyydestä, mutta myös, että nämä samat ihmiset voivat kuitenkin suorittaa mitä vertahyytävimpiä julmuuksia hyvinkin pienestä provokaatiosta. Korruption äärimmäisen korkea taso Haitin byrokratiassa kiinnittää Prichardin erityisen huomion, samoin kuin sen uskomattoman oikukas toimimistapa. Erityisesti oikeuden jakaminen on karikatyyri eurooppalaisista järjestelmistä, joiden kanssa sillä on paljon yhteistä vain niiden ulkonaisten muotojen suhteen.

Prichard kommentoi myös haitilaisten uskonnollisia näkemyksiä ja uskonnonharjoittamista. Virallinen uskonto, jonka he perivät entisiltä ranskalaisilta isänniltään, on roomalaiskatolilaisuus, mutta kansan todellinen uskonto on voodoo, afrikkalaisille ominainen uskonto, jossa on ripaus katolisia vaikutteita. Uskonnossa, samoin kuin muissakin haitilaisen elämän aspekteissa, on outo sekoitus valkoisten tapojen ulkokuorta mustalla sisällöllä.

Myöhemmin kirjassaan Prichard yleistää monista huomioistaan saavuttaakseen perustavanlaatuisen johtopäätöksen haitilaisesta elämästä: eli kaikissa asioissa, jotka liittyvät heidän yhteyksiinsä valkoiseen maailmaan, valkoiseen sivilisaatioon, haitilaiset ovat enemmän kiinnostuneita asioiden ulkokuoresta kuin sisällöstä ja heidän kykynsä matkia valkoisten tapoja, sekä yksilötasolla että kollektiivisesti, taivuttaa monet heitä pintapuolisesti tarkkailevat, jotka haluavat uskoa heidän olevan tasavertaisia, uskomaan, että he todella ovat tasavertaisia.

Prichard kirjoittaa: "Se, mikä kaikkein eniten hämmästyttää matkailijaa Haytilla on, että heillä on kaikkea. Kysy mitä tahansa haluat, vastaus on poikkeuksetta 'Kyllä, kyllä, meillä on se'. Heillä on kaikkea mitä sivistynyt ja edistyksellinen kansakunta voi haluta. Sähkövalot? He osoittavat ylpeänä kukkulan päällä kaupungin ulkopuolella olevaa voimalaa. Perustuslaillinen hallitus? Vaaleilla valittu parlamentin alahuone, senaatti ja kaikki muutkin hienot lakiin perustuvat kommervenkit: Ne löytyvät täältä, nähtävästi kaikki ne. Instituutiot, kirkot, koulut, tiet, rautatiet [...] paperilla heidän järjestelmänsä on virheetön [...] Jos luottaa kuulopuheiden luomaan kangastukseen, haitilaiset voivat kerskua omaavansa kaiken haluamisen arvoisen, mutta lähemmässä tarkastelussa nämä mukavat puitteet tuntuvat saavan toisenlaisen värityksen."

"Esimerkiksi, voit seisoa siinä missä joskus oli rakennus, mutta nyt vain turmeltu haamu entisaikojen loistostaan. Yksinäinen murtunutta jalkaansa hoitava mies retkottaa mustalla maalattialla; kasa puisia sänkyjä on koottu pohjoiskulmaan; sade on tehnyt lätäkön huoneen keskelle, muodostaen koko ajan laajenevan ympyrän kun viimeinen sadekuuro tippuu katosta. Joitain saastaisia lakanoita makaa tahmeaksi palloksi kiertyneenä kahdella sängyllä, joista toinen on ylösalaisin. Suuri metallinen pesuamme seisoo avoimessa oviaukossa."

"Missä nyt olet? Sitä olisi mahdotonta arvata. Itse asiassa olet Haytin toiseksi tärkeimmän kaupungin sotilassairaalassa, valtion tukemassa laitoksessa, jossa tasavallan sotilaiden pitäisi saada kaikki lihansa vaivat hoidatettua [...]"

"Sama oli sähkövalaistuksen kanssa. Voimala oli kyllä täällä, mutta se ei toiminut. Sama [armeijan] tykkien kanssa. Tykkejä on kyllä, mutta ne eivät laukea. Sama oli heidän rautateidensä kanssa. Niiden kanssa 'kiirehdittiin', mutta ne eivät edenneet. Kaikessa sama tilanne."

On paljon muitakin esimerkkejä. Se mikä Prichardille oli selvinnyt, oli se, että haitilaiset eivät vain todellakaan välitä. Heille sivilisaation matkiminen on aivan yhtä hyvä kuin oikea sivilisaatio. He uskovat, että jos he pystyvät pukeutumaan kuten valkoinen mies ja puhumaan valkoisen miehen kieltä sekä matkimaan valkoisen miehen instituutioita, he ovat yhtä hyviä kuin valkoiset. Minä uskon myös, että se mitä Prichard näki haitilaisissa, sopii yhtä lailla mustiin tämän päivän Yhdysvalloissa.

Prichard päättää kirjansa lukuun nimeltä "Voiko neekeri hallita itse itseään?", ja hän vastaa omaan kysymykseensä:

"Haytin nykyinen tilanne antaa kysymykseen parhaan mahdollisen vastauksen ja ottaen huomioon, että tämä koe on kestänyt vuosisadan, ehkäpä myös lopullisen sellaisen. Vuosisadan ajan tämä vastaus on tullut esiin siellä lihassa ja veressä. Neekerillä on ollut mahdollisuutensa, puhdas pöytä. Hänellä on ollut kaikkein kaunein ja hedelmällisin osa Karibiasta itselleen; hänellä on ollut etunaan erinomaiset ranskalaiset lait; hän peri valmiin maan, Cap Haitienin sen Pariisina [...] Tässä oli laaja maa, joka pursusi vaurautta, maa jossa oli puita, vettä, kaupunkeja ja plantaaseja ja kaiken sen keskellä musta mies päästettiin vapaaksi selviämään omillaan. Miten hän on hyödyntänyt näitä mahdollisuuksia, jotka hänelle annettiin?"

Sitten Prichard tekee yhteenvedon Haitin itsenäisen olemassaolon vuosisadasta, käyden läpi listan mustista hallitsijoista ja voimahahmoista, vallankumouksista, verilöylyistä ja sekasorroista. Hän päättää katsauksensa näihin sanoihin:

"On tarpeeksi sanottu, että [ ... ] [Haytin] paras presidentti oli Geffrard, mulatti, ja että sen mustien valtionpäämiesten diktatuuri on aina merkitty punaisemmalla tahralla kuin yleensä merkinnät historian sivulla. Parempi, viisaampi, valistuneempi ja vähemmän väkivaltainen luokka on aina koostunut mulateista ja mustat ovat huomanneet sen ja vihanneet mulattiainesta sen mukaisesti. Mutta edetessämme itsenäisyyden varhaisemmista päivistä hiljattaisempiin aikoihin: Siitä ei ole kauaakaan kun meillä oli presidentti Salomonin raakalaismainen valtakausi, pahamaineisen käärmeenpalvojalahkolaisen, jonka rautaisen käden alla maa vaikeroi vuosia ja julkiset teloitukset, salamurhat ja ryöstöt kuuluivat normaaliin päiväjärjestykseen. Entä tällä hetkellä? Tänä päivänä tulemme Haytilla kysymyksen todelliseen ytimeen. Sadan vuoden koeajan lopussa, kuinka musta mies hallitsee itseään? Mitä edistystä hän on saanut aikaan? Ei yhtikäs mitään."

Tällä tavalla se oli vuosisata sitten kun Prichard kirjoitti ja tällä lailla se on myös tänä päivänä, huolimatta Yhdysvaltain kolmesta suurisuuntaisesta yrityksestä parantaa haitilaisten osaa tämän vuosisadan aikana.

Miksi tämä kaikki on meille tärkeää? Vuosisata sitten Prichard ei ollut mitenkään erilainen mies kuin muutkaan hänen luokassaan. Hän meni Haitille, hän tarkkaili huolellisesti elämää siellä hyvin yksityiskohtaisesti pidemmän aikaa ja teki havainnoistaan loogisia ja kohtuullisia johtopäätöksiä. Muut hänen aikansa tutkijat olisivat voineet tehdä samoin. Silti ei voida kuvitellakaan tutkijan tänä päivänä - olipa sitten Britanniasta tai Amerikasta - tekevän havaintoja kuten Prichard teki, vetävän samanlaisia johtopäätöksiä ja sitten julkaisevan johtopäätöksensä valtavirtakustantajan kustantamassa kirjassa. Se ei yksinkertaisesti ole mahdollista.

Ensinnäkin tänä päivänä olisi hyvin vaikeaa löytää tutkijaa mistään yliopistosta Amerikassa tai Britanniassa, jolla olisi rohkeutta kirjoittaa rehellisesti Haitista, koska hän tietää, että sellaisen teon jälkeen hänet tuomittaisiin "rasistina" lukuisan ja äänekkään hänen kollegojensa keskuudessa olevan faktion toimesta ja hänet rummutettaisiin ulos akateemisista piireistä. Ja vaikka joku kirjoittaisikin kirjan, jossa olisi samanlaisia havaintoja ja johtopäätöksiä kuin Prichardilla, mikään valtavirtakustantamo ei koskisi siihen. Niin pitkälle alamäkeen sivilisaatiomme on vierinyt vuosisadassa.

Haitilaisilla on voodoonsa, kaikkine kuvottavine ja outoine uskomuksineen ja rituaaleineen. Ja meillä on poliittisen korrektiuden kulttimme, meidän egalitarismin kulttimme. Se on kultti, joka perustuu yhtä paljon taikauskoon ja on yhtä lailla tyhjä järjestä ja logiikasta kuin haitilaisten voodookin. Ja sen ote seuraajistaan on myös aivan yhtä luja. Haitilainen olisi yhtä valmis loukkaamaan voodoo-noitatohtoria ja ottamaan riskin saada kirouksen päälleen kuin joku nykyajan tutkijoistamme ottamaan riskin tulla leimatuksi "rasistiksi"!